Mielestämme olimme varanneet hostellin Wanakan kylästä samannimisen järven rannasta, mutta olimmekin joutuneet hostelworldin huijaamaksi ja hostelli sijaitsikin viereisen järvellä, Hawealla. Ongelma se ei sinänsä ollut, sillä kauniita ovat olleet kaikki näkemämme vuoristojärvet. Aamu lauantaina valkeni siis Lake Hawealla ja tuttuun tapaan skrabasimme eväsrasioilla ikkunat huurteesta vapaiksi. Hurautimme aamu-usvien läpi takaisin Wanakalle kauppaan ostamaan seuraavien päivien ruoat ja turisti-infoon kyselemään aamupäivälle sopivasta reippailulenkistä. Infon työntekijä ei aluksi suositellut mitään korkeammalle nousevaa reittiä, mutta kun Jonna paljasti meidän olleen jokseenkin tuttuja lumen kanssa, sillä olemmehan Suomesta, niin nainen huudahti: ”Well then you’ll definitely go to Diamond Lake!”. Niinpä suunnaksi timanttijärvi ja sen ympäristössä olevat kävelyreitit.
Valitsimme lyhyehkön 5 km lenkin Wanakan näköalapisteelle, jonne kipusimme huurteisten saniaisten reunustamaa polkua. Sen sijaan lunta ei tällä kukkulalla ollut – kerta se on ensimmäinenkin, kun sen välttää ylöspäin kiivettäessä! Näkymät olivat taas, yllättäen, huikean kauniit ja istahdimmekin näköalapaikan penkille hetkeksi ihailemaan ja syömään proteiinipatukoita (ennakoivaa nälän ehkäisyä, nähkääs). Innostuimme vielä kohottamaan sykettä ja pistämään edellisen päivän ratsastuksesta kipeät takamukset töihin, kun yritimme saada hienoa yhteishyppykuvaa. Kaikkea sitä lapset keksivätkin...
Aamuaerobisen jälkeen olikin edessä pitkä ajomatka Wanakalta rannikon jäätikölle, Fox Glacierille. Matkalla oli kuuluisa Haastin ylitys, jonka olimme lukeneet muutamasta blogista aiheuttaneen ongelmia matkalla. Emme etukäteen tienneet, oliko ongelmana vuoriston vai joen ylitys – matkan jälkeen arvelimme, että nälkä oli suurin vaaratekijä matkalla Haastiin. Erehdyimme nimittäin kuvaamaan parilla puu-ja-penkki –pysähdyspaikalla ja kun halusimme lounastaa, ei niitä tullutkaan enää. Niinpä maha kurnien ajoimme aina rannikolle asti.
Matkalla maisemat vaihtuivat taas tyystin. Tämä on ehdottomasti Uuden-Seelannin parhaita puolia: ikinä ei tiedä, miltä edes 50 km päässä näyttää! Wanakan ja Hawean paljas vuoristo jäi taakse ja ajoimme Fangornin metsässä pitkän tovin ennen kuin metsä loppui ja saavuimme vehreälle länsirannikolle. Meren takaa ei Australiaa näkynyt. Juuri auringon laskiessa kaarsimme Jariksen hostellin pihaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos et halua olla anonyymi lukija, niin valitse listasta "Nimi/URL" ja jätä meille viesti!