Nemoa etsimässä

Vaikka Cairnsin matkan lomasuunnitelmissa luki alun perin lyhykäisyydessään ”beach” (jota, kuten aiemmasta postauksesta tuli ilmi, ei oikeastaan ollut), niin teimme siellä pääasiassa muuta kuin aktiivista auringonpalvontaa. Koska Iso Valliriutta on se paikka, jonne jokainen kadunvarrella matkoja kaupitteleva working holidaylainen koittaa retkiä myydä, oli tämä UNESCO:n maailmanperintökohde melko itsestään selvä määränpää. Me tosin varasimme risteilyn kylmän viileästi etukäteen netistä välttäen näin ovelasti sinnikkäiden sisäänheittäjien kynsiin joutumisen. Tyyriseen hintaan kuului haku majoitukselta, itse laivamatka, aamiainen, lounas ja välipala, snorkkelointi kahdessa kohteessa sekä mahdollisuus kokeilla myös laitesukellusta. Paatti oli jostain syystä vaihtunut toisen lafkan vastaavaan, mutta tuskinpa alkuperäinen pursikaan olisi sen paremmin meren tyrskyistä selvinnyt. Päivä oli nimittäin tuulinen ja eipä aikaakaan ulapalle lähdön jälkeen, kun suuri joukko matkustajia jo istui takakannella hengittelemässä raikasta ilmaa, ajattelemassa positiivisia asioita ja tuijottelemassa horisonttiin (toim.huom. näin tekivät myös allekirjoittaneet, vaikka voivat ylpeänä ja matkustushenkilökunnan iloksi ilmoittaa, etteivät antaneet ylen, kuten muutama muu).

Matka riutalle kesti reilun tunnin ja kohteeseen saavuttaessa kiskoimme nimensä mukaisesti aina kosteat märkäpuvut ylle. Tässä vaiheessa jokin alitajunnan pelko iski päälle ja lyhyttä snorkkeli-infoa kuunneltiin täristen kuin haavanlehdet. Kumpikaan ei ollut snorklannut sitten lapsuuden kesien, joten meidän oli pakko vielä selventää kuulimmeko oikein, että pitikö snorkkelin maskiin tosiaan sylkäistä ennen käyttöä. Näin oli: kunnon klimppi, sormella levitys, nopea huuhtaisu ja maski naamalle. Tämän proseduurin jälkeen näkyvyys pysyisi veden alla kirkkaana (ei suositella silti huurtuvien silmälasien käyttäjille). Vaikka mielenperukoilla kävi ajatus jos toinenkin, että kuka on ollut edellinen – potentiaalisesti merisairas – maskiin sylkäisijä ja suukapulan pureskelija, ei näitä mietteitä mereen molskahduksen jälkeen ehtinyt enää ajatella. Vesi velloi voimakkaasti ja ensimmäiset minuutit meni paniikinomaisesti polskien. Olimme saaneet nähdä humoristisen työntekijän esityksen, millä kaikilla tavoilla hän oli räpylöitä nähnyt käytettävän, ja luultavasti kävimmekin ne kaikki tyylit läpi ensialkuun. Putkiaivoille yllättävän vaikeaksi osoittautui nimittäin yhtäaikainen suorilla jaloilla potkiminen ja suun kautta hengittäminen (ilmiötä voisi kuvata termillä ”Ariel kuivalla maalla”). Lopulta karkeamotoriikan taas haltuun otettuamme pystyimme keskittymään itse asiaan. Sään ollessa pilvinen ei riutan mahdollinen värikirjo päässyt täysin oikeuksiinsa, mutta olihan vedenalainen maisema aivan toista, mitä kumpikaan oli ennen nähnyt. Risteilykohteet ovat varmasti kärsineet muutaman turistin räpylänpotkuista, mutta onneksi kaikkia varoitettiin koskemasta koralliin ja muihin asukkeihin. Vesi oli jo laskemassa, mutta riutan päälle pääsi vielä varovaisesti käväisemään värikkäiden kalojen kera. Muutoin reunaa edeten pystyi ihailemaan tuota pientä pätkää 2300 kilometrin pituisesta riuttamuodostelmasta. Virtaus oli kova, joten toisiin snorklaajiin törmäämisen välttämisen lisäksi sai tosissaan pistää gluteus maximukset töihin, jottei ajautuisi yksin merelle.

Ensimmäisen pulahduksen jälkeen oli lounas, jonka aikana laiva siirtyi pari sataa metriä toiseen kohteeseen. Täällä korallisaareketta pääsi kiertämään ja toisinaan huomasi uivansa kalaparven keskellä. Sukeltamaan emme loppujen lopuksi ryhtyneet, mikä tietenkin hieman harmitti, mutta alun paniikin ja motoriikkahäiriön aikana tuskin olisimme pystyneet omaksumaan yhtään uutta asiaa. Nemoa ei loppujen lopuksi löytynyt eikä liioin sukeltajien bongaamia merikilpikonnia tai barramundeja, mutta reissu oli silti kokemisen arvoinen - ja takaisinpäin huomattavasti smoothimpi!

Toisena aktiivipäivänä lähdimme juuri ja juuri keinuvasta tunteesta päästyämme uudestaan merelle. Tällä kertaa tosin vain 45 minuutin päässä sijaitsevalle Fitzroyn saarelle. Merenkäynti oli edellisen päivän kaltaista, joten saimme pitää menomatkalla huiveista kiinni. Halusimme jälleen kerran nähdä maiseman ensin yläpuolelta, joten suuntasimme saaren korkeimmalle kohdalle. Välietapissa muuan japanilainen halusi ottaa meistä kuvan johonkin magazineen, jonka nimi jäi meille arvoitukseksi. Bjuutiful, bjuutiful, toisteli kuvaaja onnistumatta täysin vakuuttamaan tuulen tuivertamia linssiluteita. Saaren huipulle pääsimme vain huomataksemme, että mereltä lähestyi kaatosade. Napsaisimme todistusaineiston ja lähdimme kiireen vilkkaan takaisin alas kivistä polkua. Sademetsän suojiin emme kuitenkaan ehtineet vaan kastuimme matkalla läpimäriksi.

Takaisin rannalle päästyämme istahdimme kiville syömään eväsleipiä ja ihastelemaan takaisin tulleen auringon valaisemaa rantaa. Onneksi rannalla oli resortin ja välinevuokraamon lisäksi myös baari ja kioski, sillä toki kahvi ja jäätelö vielä parantavat maisemaa kuin maisemaa. Loppujen lopuksi emme kajakoineet tai snorklailleet vaan vietimme aikaa rannalla lepäillen ja leikkien. Pari sadekuuroa pyyhkäisi vielä ”aina aurinkoisen” saaren yli, mutta rantapuiden suojissa kykkien vältyimme kastumiselta.