Down and under the mountains

Sunnuntai oli tähän astisen reissumme hienoin päivä! Aamiaisen jälkeen kirjauduimme ulos hostellista ja siirryimme junalla kaksi pysäkkiä etelään päin, Wentworth Falls -nimiseen kylään. Sunnuntaina retkeilimme vain jalkapatikalla, ensiksi Charles Darwinin polkua pitkin kohti vesiputoksia. Parin kilometrin polku oli helppokulkuinen, ja maisema mäntyineen hyvin suomimainen.

Lounaseväiden jälkeen päätimme haastaa itsemme ja valitsimme 6 kilometrin pituisen National Pass -kävelyreitin. National Pass oli luokiteltu raskaaksi, ja oli soveltuva säännöllisille bushwalkereille (ilmeisesti bushwalk on täällä kaikkea ruutukaavan ulkopuolella tapahtuvaa kävelyä). Reitin alussa laskeuduimme vesiputouksen vierestä jyrkkää vuorenrinnettä ja epätasaisia portaita pitkin sademetsään. Laskeutuminen taisikin olla reitin raskain osuus, sillä hapottavien reisien lisäksi kävely kallion kielekkeillä nosti sykkeen huippulukemiin.

Australia varoittaa putoamisesta 100 metristä... mihinköhän olimme ryhtyneet?

Sinin syvyysnäössä lienee puutteita, pohti Jonna kun seinän vierustaan nojaten eteni.

Toisin kuin lauantaina, reitillä tunsimme olevamme aidosti luonnossa. Vastaantulijoita tuli sen verran säännöllisesti, että tiesimme olevamme oikealla polulla, mutta onneksi laumoissa parveilevat turistit kameroineen olivat jääneet bussipysäkkien välittömässä läheisyydessä oleville näköalapaikoille. Polku kulki henkeäsalpaavilla kielekkeillä, vuoren seinämän alla ja sademetsässä ylittäen ja alittaen vesiputouksia. Paluu maanpinnalle (=vuorelle), oli laskeutumisen tavoin melko jyrkkä, ja osoittautuikin tehokkaaksi porrasjumpaksi.

Taaksepäin katsoessa ei kallionkielekkeellä patsastelevia turisteja meinannut erottaa. Eikä polkua aina helposti havainnut eteenpäin mentäessäkään.

Ja sitten suunta takaisin ylöspäin...

Nälkäisinä ja onnellisina palasimme kylään etsimään ruokapaikkaa. Poliisit ohjasivat liikennettä ja aikamme suljettujen ravintoloiden ovia kierrettyämme paikallinen taksikuski kertoi, että kovan tuulen vuoksi kylästä oli mennyt sähköt poikki. Avoinna olevaa ravintolaa olisi siis turha etsiä, niinpä tallustimme mahat muristen juna-asemalle odottamaan seuraavaa junaa Sydneyyn. Täpötäydessä junassa oli tarjolla enää käytäväpaikkoja reilun kahden tunnin matkalle. Koska patikkareissun jälkeen seisominen tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, istuuduimme junavaunun yläkerran käytävälle syömään liiskaantuneita myslipatukoita. Sydneyssä emme tuulipuvuissamme enää erottuneet eduksemme, mutta siitäkin huolimatta uskaltauduimme haukkaamaan burritot asemanläheisessä meksikolaisessa pikaruokaravintolassa. Saavuimme asuntolaan hyvissä ajoin sunnuntai-iltana, ja aloitimmekin samalta istumalta unohtumattomalta reissulta otettujen valokuvien (~700 kpl) plaraamisen...

Australiassa opitut ja tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivat tekohymyt.