Kootut kertomukset osa 1: Kengätön neito

Olipa kerran kaukaisessa maassa, monien merten ja vuorten takana, kaksi kuvankaunista prinsessaa, Sifia ja Joa. He olivat herttaisia, kilttejä ja ahkeria tyttöjä, jotka elelivät rauhaisaa ja mutkatonta elämää pienessä tuvassaan tuossa kaukaisessa maassa. Päivät pitkät he puursivat töitä ja pitivät tupansa putipuhtaana, mutta eräänä kauniina päivänä he päättivät lähteä vieraisille isoon kylään suuren metsän toiselle puolelle. Matka oli pitkä, joten he pakkasivat mukaan syötävää ja juotavaa, jotta jaksaisivat taivaltaa aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Isosta kylästä löytyi kaikki kulmakuntien parhaimmat kauppiaat ja neitojen vaatekomero kaipasikin täydennystä tulevan talven varalle. Niinpä he ryhtyivät heti tuumasta toimeen ja menivät ensinnä etsimään Joalle uusia jalkineita suurenmoisen suutari Niken pakeille. Mutta sattuipa sitten niin, että tuona päivänä paikalle oli saapunut myös monikymmenpäinen joukko toisesta valtakunnasta. Prinsessat odottivat ja odottivat, ja kello löi jo toista tuntia, kun heille vihdoin avautui tie suutarin ovelle. Joa löysi kaikista kauneimmat kengät, jonkalaisia heidän kotikylässään ei oltu kuunaan nähty, mutta samassa kun hän sai ensimmäisen jalkineen jalkaansa, tapahtui seuraavasti: yhtäkkiä suutarin kisälli käski sekä prinsessat että muun väkijoukon pois, sillä paikalle oli saapunut lainvalvoja pahojen haltijattarien toimia selvittämään. ”Ikivanha jalkineiden ympärillä leijuva kirous pitää edelleen otteensa”, he vaikeroivat, kun poistuivat paikalta tyhjin käsin.

Tämän koettelemuksen jälkeen, prinsessat päättivät lähteä paremmille apajille ja antoivat vaunujen kuljettaa heidät ison kylän liepeille, mistä tietämän mukaan löytyi yllin kyllin pukuja ja asusteita, ja missä kokit ja leipurit kestitsivät toinen toistaan maittavammalla muonalla. Sifia ja Joa olivat yhä niin tolaltaan, että nauttivat ateriaksi sokerileipureiden loihtimia makeita muffineja ravitsevampien antimien sijaan.

Saatuaan murua rinnan alle, he jaksoivat jälleen kiertää kevein mielin – vaan ei vatsoin – puotien tarjontaa. Prinsessat tekivät loistokkaita löytöjä. He pitivät samoista väreistä ja samoista kuoseista, ja olivatkin tunnettuja samanlaisista asuistaan. Kun kultarahat hupenivat ja kukkarot kevenivät, neidot tuumivat että viimeisillä lanteilla olisi nautittava illallista.

Kotvan kojuja kierrettyään, he löysivät makunsa mukaista apetta ja söivät ja joivat suurella halulla. Tämän aikana päivä ehti kääntyä iltaan ja aurinko laskea vuorten taa, joten prinsessojen oli aika palata kotiin. Pieneen tupaansa viimein saavuttuaan he kävivät maaten höyhenpedeilleen ja nukkuivat yönsä onnellisena aamuun asti. Sen pituinen se.

Sadun lukijoille pulma ratkottavaksi: mitkä pukineet olivat kunkin prinsessan?