Lauantaiaamuna nukuimme kerrankin kahdeksaan; se on aktiivisille viikonloppumatkaajille, auringonnousua metsästäville ja tunnollisille työntekijöille myöhäinen herätys. Lämpimän aamiaisen jälkeen me, sekä bussilastillinen asuntolan kanssa-asukkeja, lähdimme rannikkoa etelään kohti Minnamurran luonnonpuistoa ja Kiaman pikkukaupunkia. Blue Mountains -reissun jälkeen pläntti sademetsää ja silmämääräisesti noin 4 boulderseinän korkuinen vesiputous eivät herättäneet meissä suuren suuria vau-elämyksiä, mutta kylläpä vaan joku asuntolan tyyppi ehätti intoilemaan alle tunnin metsässä oleskelun jälkeen ”the best walk ever!”. Tunsimme olomme taas vähän keskivertoa fuksia parempikuntoisiksi...
Sademetsäpyrähdyksen (johon kuului muun muassa Lintsin Vekkula-talossa etenemistä muistuttava heiluvalla riippusillalla horjuminen, kun lauma hyppiviä teinejä pyrki saamaan elämänsä villeimmän kävelykokemuksen luonnonpuistossa) jälkeen bussi suuntasi Kiamaan. Kaupunki on kuulu paitsi idyllisyydestään niin myös rantakallioon meriveden uurtamasta suuresta blowholesta – ja miten monta viikkoa asuntolalla on tästä nimestä hupia revittykään! Kun olimme todistaneet veden purkautumisen kolosta muutaman metrin korkeuteen kuin geysiristä konsanaan, suuntasimme keskustaan jäätelölle. Kaunis lämmin päivä tuntui oikein kesäiseltä, vaikka aurinko jo viiden maissa laskikin. Hyvästä säästä ja Kiaman kaupungista inspiroituneina keksimmekin, mitä seuraavana päivänä voisi tehdä...
Ennen sunnuntaipäivän aktiviteettia nautimme runsaan aamupalan, jota me myös brunssiksi kutsuisimme, Wollongongin varmaan yhdestä hienoimmassa hotellissa aivan rannan tuntumassa. Koko rahan edestä tankattuamme pekonia, nakkia, munakasta, croisantteja, pannukakkuja, jogurttia, hedelmiä, kahvia ja mehuja, junailimme 25 kilometriä (40 min.) Minnamurraan, joka on coast walkina tunnetun rannikkokävelyn lähtöpiste. Polku kulki aluksi rannan viertä kohoten kallioille laskeutuakseen taas takaisin hiekkarannalle ja toisinaan kuljimme tylsästi vain autotien tai junanradan vartta. Aina ei kuitenkaan ollut selkeää minne reitti vei, joten loppujen lopuksi reilun 8 kilometrin jalkapatikka venyi reiluksi kympiksi, kun poukkoilimme tienviittoja etsien.
Viimeisellä osuudella matkasta juuri ennen Kiamaa reittimerkintöjä ei näkynyt, joten jouduimme päättämään jatkaisimmeko rannan viertä vai kävelisimmekö takaisin tielle. Olimme tulleet jo siihen johtopäätökseen, että kumman reitin hyvänsä valitsisimme, se olisi varmasti väärä. Ja eipä valitsemamme reitti se virallinen ollutkaan, mutta jyrkän rantakallion alla oleva kalliotasanne muistutti Marsia ja oli meistä koko reitin hauskin osuus. Perille kuitenkin päästiin turvallisesti ja kuivin kengin. Vastassa oli Kiaman auringossa kylpevä rock pool eli ulkoilmassa oleva uima-allas, rannassa käveleviä ihmisiä sekä pari varoituskylttiä periaustralialaiseen tapaan. Hupsis.
Aina selviätte kuitenkin perille. Hyvä niin ��❤
VastaaPoista