Vihdoin koitti se kauan odotettu ja pituudellaan etukäteen jo kauhistuttanut matkapäivä(t). Kun lompakko oli täytetty vieraalla valuutalla ja matkan freessiys taattu tax-freen testerituoksuilla, oli aika karistaa Suomen orastavan kevään siitepölyt kannoista ja suunnata jo talvea odottavalle pallonpuoliskolle. Vuodenajan vaihtaminenhan ei ilman välietappeja onnistu, joten vauhtia käytiin hakemassa Keski-Euroopan kautta ennen varsinaista istumismaratonin alkamista. Amsterdamissa sokkeloinen kenttä varmisti sen, että vaihdon aikana sai päivän askeltavoitteen täyttymään. Minkä lisäksi herätimme huvittuneita katseita kanssamatkustajissa istumisjumeja ennaltaehkäisevällä venyttelyllä. Matkustusmukavuus oli melkein luksusluokkaa vielä Hongkongiin saakka väljän penkkirivin ansiosta. Sillä lennolla koneen audiovisuaalinen järjestelmä kykeni vielä viihdyttämään meitä. Sen sijaan lentokonemuona ei kovin monen aterian ajan mielihyvää tuottanut.
Ajankääntötempun seurauksena aamu valkeni Hongkongissa vain 11 tunnin lennon jälkeen. Tyttöset kärsivät akuutista kofeiininpuutteesta niinpä kaffetta oli saatava pikaisesti. Uudenkin päivän askelmäärä saavutettiin het’ aamun sarastaessa auki olevaa kahvilaa etsien. Kun suonissa virtasi jälleen kofeiini, oli vuorossa voimaannuttava LIIT-treeni (low intensity interval training). Viimeinen lento meni univalvetilan rajamailla nuokkuen, vaikka ennemmin olisi nauttinut syvän unen palauttavista vaikutuksista. Tässä vaiheessa tarjoiltava murkina aiheutti jo voimakasta aversiota ja istumalihakset alkoivat olla nekroosissa.
Reilun kolmenkymmenen tunnin matkustaminen oli karistanut hajuvesimolekyylit ympäri kansainvälistä ilmatilaa eikä olo tai ulkomuoto ei ollut muutenkaan kuin teleportista tupsahtaneella. Australian maahantulomuodollisuudet eivät osoittautuneet huhupuheiden (= Australian tulliohjelma) veroisiksi, vaikka tuloaulassa ilmoitettiinkin käynnissä olevista tv-kuvauksista. Lentokoneessa saimme eteen Ebola-kortin ja mitä kummallisimpia kysymyksiä mahdollisesti tullattavista tavaroista. Koska epävarmoihin kohtiin käskettiin ruksimaan "yes", myönsimme tuovamme maahan kengät, joilla on kävelty makean veden alueella. Jouduimmekin setvimään tätä asiaa tullimiehen tykö mutta pääsimme pälkähästä kun selvisi, ettemme olleet kahlanneet vedessä kahteen vuorokauteen.
Olimme siis saapuneet Sydneyyn! Vastassa meitä ei ollut liioin kamerat eikä käärmeet, vaan lupsakka autonkuljettaja, joka heti meidät nähdessään tokaisikin ”te olette liian nuoria ollaksenne kenenkään vaimoja”. Well indeed. Reilun tunnin ajomatkan ajan pilkimme kilpaa ennen kuin vihdoin saavuimme lopulliseen päämääräämme eli väliaikaiseen hostellimajoitukseen. Pikaisen hämähäkkitsekkauksen jälkeen väsyneet matkaajat painoivat päänsä tyynyliinattomille tyynyille.
Kauniita unia,
Sini ja Jonna
Sini ja Jonna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos et halua olla anonyymi lukija, niin valitse listasta "Nimi/URL" ja jätä meille viesti!