Nemoa etsimässä

Vaikka Cairnsin matkan lomasuunnitelmissa luki alun perin lyhykäisyydessään ”beach” (jota, kuten aiemmasta postauksesta tuli ilmi, ei oikeastaan ollut), niin teimme siellä pääasiassa muuta kuin aktiivista auringonpalvontaa. Koska Iso Valliriutta on se paikka, jonne jokainen kadunvarrella matkoja kaupitteleva working holidaylainen koittaa retkiä myydä, oli tämä UNESCO:n maailmanperintökohde melko itsestään selvä määränpää. Me tosin varasimme risteilyn kylmän viileästi etukäteen netistä välttäen näin ovelasti sinnikkäiden sisäänheittäjien kynsiin joutumisen. Tyyriseen hintaan kuului haku majoitukselta, itse laivamatka, aamiainen, lounas ja välipala, snorkkelointi kahdessa kohteessa sekä mahdollisuus kokeilla myös laitesukellusta. Paatti oli jostain syystä vaihtunut toisen lafkan vastaavaan, mutta tuskinpa alkuperäinen pursikaan olisi sen paremmin meren tyrskyistä selvinnyt. Päivä oli nimittäin tuulinen ja eipä aikaakaan ulapalle lähdön jälkeen, kun suuri joukko matkustajia jo istui takakannella hengittelemässä raikasta ilmaa, ajattelemassa positiivisia asioita ja tuijottelemassa horisonttiin (toim.huom. näin tekivät myös allekirjoittaneet, vaikka voivat ylpeänä ja matkustushenkilökunnan iloksi ilmoittaa, etteivät antaneet ylen, kuten muutama muu).

Matka riutalle kesti reilun tunnin ja kohteeseen saavuttaessa kiskoimme nimensä mukaisesti aina kosteat märkäpuvut ylle. Tässä vaiheessa jokin alitajunnan pelko iski päälle ja lyhyttä snorkkeli-infoa kuunneltiin täristen kuin haavanlehdet. Kumpikaan ei ollut snorklannut sitten lapsuuden kesien, joten meidän oli pakko vielä selventää kuulimmeko oikein, että pitikö snorkkelin maskiin tosiaan sylkäistä ennen käyttöä. Näin oli: kunnon klimppi, sormella levitys, nopea huuhtaisu ja maski naamalle. Tämän proseduurin jälkeen näkyvyys pysyisi veden alla kirkkaana (ei suositella silti huurtuvien silmälasien käyttäjille). Vaikka mielenperukoilla kävi ajatus jos toinenkin, että kuka on ollut edellinen – potentiaalisesti merisairas – maskiin sylkäisijä ja suukapulan pureskelija, ei näitä mietteitä mereen molskahduksen jälkeen ehtinyt enää ajatella. Vesi velloi voimakkaasti ja ensimmäiset minuutit meni paniikinomaisesti polskien. Olimme saaneet nähdä humoristisen työntekijän esityksen, millä kaikilla tavoilla hän oli räpylöitä nähnyt käytettävän, ja luultavasti kävimmekin ne kaikki tyylit läpi ensialkuun. Putkiaivoille yllättävän vaikeaksi osoittautui nimittäin yhtäaikainen suorilla jaloilla potkiminen ja suun kautta hengittäminen (ilmiötä voisi kuvata termillä ”Ariel kuivalla maalla”). Lopulta karkeamotoriikan taas haltuun otettuamme pystyimme keskittymään itse asiaan. Sään ollessa pilvinen ei riutan mahdollinen värikirjo päässyt täysin oikeuksiinsa, mutta olihan vedenalainen maisema aivan toista, mitä kumpikaan oli ennen nähnyt. Risteilykohteet ovat varmasti kärsineet muutaman turistin räpylänpotkuista, mutta onneksi kaikkia varoitettiin koskemasta koralliin ja muihin asukkeihin. Vesi oli jo laskemassa, mutta riutan päälle pääsi vielä varovaisesti käväisemään värikkäiden kalojen kera. Muutoin reunaa edeten pystyi ihailemaan tuota pientä pätkää 2300 kilometrin pituisesta riuttamuodostelmasta. Virtaus oli kova, joten toisiin snorklaajiin törmäämisen välttämisen lisäksi sai tosissaan pistää gluteus maximukset töihin, jottei ajautuisi yksin merelle.

Ensimmäisen pulahduksen jälkeen oli lounas, jonka aikana laiva siirtyi pari sataa metriä toiseen kohteeseen. Täällä korallisaareketta pääsi kiertämään ja toisinaan huomasi uivansa kalaparven keskellä. Sukeltamaan emme loppujen lopuksi ryhtyneet, mikä tietenkin hieman harmitti, mutta alun paniikin ja motoriikkahäiriön aikana tuskin olisimme pystyneet omaksumaan yhtään uutta asiaa. Nemoa ei loppujen lopuksi löytynyt eikä liioin sukeltajien bongaamia merikilpikonnia tai barramundeja, mutta reissu oli silti kokemisen arvoinen - ja takaisinpäin huomattavasti smoothimpi!

Toisena aktiivipäivänä lähdimme juuri ja juuri keinuvasta tunteesta päästyämme uudestaan merelle. Tällä kertaa tosin vain 45 minuutin päässä sijaitsevalle Fitzroyn saarelle. Merenkäynti oli edellisen päivän kaltaista, joten saimme pitää menomatkalla huiveista kiinni. Halusimme jälleen kerran nähdä maiseman ensin yläpuolelta, joten suuntasimme saaren korkeimmalle kohdalle. Välietapissa muuan japanilainen halusi ottaa meistä kuvan johonkin magazineen, jonka nimi jäi meille arvoitukseksi. Bjuutiful, bjuutiful, toisteli kuvaaja onnistumatta täysin vakuuttamaan tuulen tuivertamia linssiluteita. Saaren huipulle pääsimme vain huomataksemme, että mereltä lähestyi kaatosade. Napsaisimme todistusaineiston ja lähdimme kiireen vilkkaan takaisin alas kivistä polkua. Sademetsän suojiin emme kuitenkaan ehtineet vaan kastuimme matkalla läpimäriksi.

Takaisin rannalle päästyämme istahdimme kiville syömään eväsleipiä ja ihastelemaan takaisin tulleen auringon valaisemaa rantaa. Onneksi rannalla oli resortin ja välinevuokraamon lisäksi myös baari ja kioski, sillä toki kahvi ja jäätelö vielä parantavat maisemaa kuin maisemaa. Loppujen lopuksi emme kajakoineet tai snorklailleet vaan vietimme aikaa rannalla lepäillen ja leikkien. Pari sadekuuroa pyyhkäisi vielä ”aina aurinkoisen” saaren yli, mutta rantapuiden suojissa kykkien vältyimme kastumiselta.

Korallimeren rannalla

Kiitos Iso-Britannian kuningattaren syntymäpäivän (onnea Elizabethille miljoona-wee), pääsimme pakenemaan Wollongongin yllättäneen jääkauden alta ”etelän”lomalle pohjoiseen. Koska Australiassa kaikki on meidän näkökulmasta vähän vinksinvonksin ja heikunkeikun, on pohjoisessa vuoden ympäri lämpöistä, kun taas Melbournessa taidettiin jo saada ensimmäiset kiinteämmät sateet. Pohjoisessa, trooppisella ilmastovyöhykkeellä sijaitsevassa Cairnsin kaupungissa ei sinänsä ole paljon nähtävää, mutta Iso valliriutta ja ikuinen kesä houkuttelevat paikalle massoittain turisteja. Paitsi, että kaupungissa oli enemmän turisteja kuin missään muussa käymässämme kaupungissa, oli kaupungissa myös huomattava määrä Australian alkuasukkaita, aboriginaaleja, joihin emme olleet muualla törmänneet.

Varsinaiseksi rantalomakohteeksi Cairnsista ei ole, sillä uiminen on krokotiilien ja meduusojen asuttamilla rannoilla kiellettyä. Rannan kupeeseen on kuitenkin rakennettu esplanadi ja laguuni, jonka ympäristössä viettävät aikaa sekä paikalliset että UV-säteitä kalastelevat turistit. Pulahdimmepa mekin laguuniin lauantaiaamuna, kun osallistuimme muiden mummojen kanssa vesijumppaan. Itse emme tapahtumasta kuvamateriaalia saaneet, vaikka tulimmekin ikuistetuiksi lukuisten ohikulkevien turistien kuva-arkistoihin. Esplanadia kävellessämme löysimme valtavan leikkipuiston lisäksi maailman matalimmat boulderseinät, joilla kiipeily ilman mankkaa sai ainoastaan ikävöimään Voemalle. Sunnuntain vietimme Isolla valliriutalla ja maanantain Fitzroy Islandilla, mutta ne ansaitsevat ihan oman postauksen.

Maanantai-iltana otimme airport-shuttlen lentokentälle, säästimmehän näin jälleen yöpymiskuluissa ennen varhaista lentoa. Cairnsin lentokenttää ei todellakaan voi kuvailla matkustajaystävälliseksi; ensinnäkään kentällä ei ole ilmaista wifiä, ja toisekseen, lentokenttä suljetaan viimeisen lennon jälkeen. Budjettimatkailijat saivat siis viettää 24–03-välisen ajan lentokentän ulkopuolella katoksessa, jota Australian poliisi kertoman mukaan valvoo. Uni ei oikein maittanut kylmällä, kovalla laatalla maatessa, edes yritettyämme pehmittää alustaa märillä pyyhkeillämme. Unettoman yön jälkeen matkustimme suoraan työpisteillemme, näyttäen yhtä paljon kodittomilta kuin miltä meistä yöllä oli tuntunutkin. Valvomisesta huurussa olevat aivot eivät todelliseen työntekoon kyenneet, mutta onneksi harjoittelussamme tärkeimpänä mittarina on tehtyjen työtuntien sijaan tietokoneen edessä viettämämme (tai tavaroidemme viettämät) tunnit.

Uutta lomaa kaipailevat,
Sinikka ja Marjaleena

Surffikärpäsen puremia

Perjantai kului matkustamisen merkeissä, ja lähdimmekin töistä ”a bit earlier” (kuten ohjaajillemme ilmaisimme), ehtiäksemme iltapäivälennolla Brisbaneen. Rehellisyyden nimissä pyörähdimme yliopistolla vajaa pari tuntia joogan ja junan lähdön välissä, lähinnä näyttäytymässä työpisteillämme viime tipassa viikonlopun aktiviteetteja googlaillen.

Laskeuduttuamme Brisbanen kentälle vastassa oli lämmmin ja kostea ilma, ihan niinkuin olisi saapunut etelään, paitsi että saavuimme pohjoiseen. Brisbanesta jatkoimme vielä illan päätteeksi bussilla Sunshine Coastille ollaksemme lauantaiaamuna heti valmiina tositoimiin, nimittäin surffaamaan. Noosassa sijaitseva viihtyisä hostelli tarjosi meille luksusta toden teolla, sillä 6 hengen naisten dormissa oli oikea private bathroom (reiluun 7 viikkoon emme olleet vielä jakaneet saniteettitiloja niin pienen väkimäärän kanssa kertaakaan). Elämän pieniä suuria iloja!

Surffituntimme alkoi seuraavana aamuna jo yhdeksältä, ja Noosan rannat tarjosivatkin ihanteelliset olosuhteet; auringonpaistetta, 27 °C ja sopivan korkuisia aaltoja surffinoviiseille. Kaksituntisen opetuksen aluksi saimme oppia valtameren vaaroista ja toimintaohjeita mahdollisen virtaukseen joutumisen varalle. Rannalla kuivaharjoittelun jälkeen pääsimme vihdoin mereen, vaikkakin mahdolliset virtaukset hieman lietsoivat paniikkia, ainakin Sinissä. Nautimme suunnattomasti surffaamisesta, vaikkakaan rannalta käsin lajia ei välttämättä olisi tunnistanut (tiedättehän, istut laudalla hajareisin, ja ihmettelet, mihin se aalto hävisi...). Lämpimästä säästä huolimatta nesteen- ja suolansaannista ei tarvinnut erikseen huolehtia, sillä merivettä tuli hörppästyä muutama desi jokaisesta ylipyyhkäisevästä aallosta. Kaksi tuntia riitti hapottamaan paitsi lihakset, myös naarmuttamaan polvet, jotka todennäköisesti näyttävät vielä viikkoja samalta kuin pyörällä ajoa opettelevien pikkulasten.

Pikkulapsia muistutimme myös jäätelöbaarissa, jossa haltioituneena päät pyörien valitsimme jätskimakuja kesäpäivän kunniaksi. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä lähdimme jätskien jälkeen kapuamaan näköalapaikalle, mikä ei flipflopeissa matkan edetessä tuntunutkaan kovin mielekkäältä päähänpistolta. Näkymätkin olivat huonot - siis paska reissu, mutta tulipa tehtyä, kuten vanha kansa sanoisi.

Auringon laskettua hyppäsimme Brisbaneen menevään bussiin, ollaksemme jälleen valmiina aamun koittaessa. Sunnuntaina säntäsimme liikkeelle heti kahdeksan jälkeen, aamiaispaikkaa etsien kohti South Bankia. Kyseinen alue oli selkeästi Brissyn virkistysaluetta puistoineen, rantakatuineen, kahviloineen ja tekobiitseineen. Puuroaamiaisen (nam!) jälkeen suuntasimme lauttarantaan tutustuaksemme Brisbanejoen varteen rakennettuun kaupunkiin vesiltä käsin.

Brisbanen kaupunki rakennettiin alun perin kaikista huonoimmin käyttäytyville rangaistussiirtolaisille, mutta nykyään kaupunki on Australian kolmanneksi suurin ja nopeimmin kasvava kaupunki. Opimme lauttamatkan aikana paljon knoppitietoa kaupungista, kuten että joessa uiskentelee metrin mittaisia hyppiviä haita. Harhailimme päivän keskustassa, kasvitieteellisessä puutarhassa ja rannan tuntumassa, ja pimeän tultua söimme päivällistä pitkän kaavan mukaan aikaa tappaaksemme.

Lentoliput olivat maanantaiaamun ensimmäiselle lennolle, mutta ns. budjettimatkaajina menimme lentokentälle jo illalla. Emme onnistuneet löytämään Brisbanesta yhtään kello 19 jälkeen auki olevaa kunnollista kauppaa, ja lentokentän kahvilatkin olivat juuri sulkeneet ovensa, joten opettelimme käyttämään karkkiautomaatteja lentokentällä (onhan tämä nyt ”once in a lifetime”-kokemus) ja pärjäilimme niillä aamuun saakka. Tuskin tarvinnee edes mainita, että mahtavan viikonlopun jälkeen työnteko ei maanantaina lentokentällä pilkityn yön jälkeen oikein houkutellut. Etelänavalta tuleva tuuli piti kuitenkin hereillä, ja surffikärpäsen purema työpäivän kiireisenä...

On the campus

Nyt esittelemme teille, arvon lukijakunta, 12 viikkoisen harjoittelumme päämajan eli Wollongongin yliopiston. Tiedämme, että olette odottaneet tätä enemmän kuin mitään muuta, viis Sydneystä, vuoristomaisemista tai suloisista elukoista. Nyt ollaan asian ytimessä, hurraahuutoja!

University of Wollongong, tuttavallisemmin UOW, on monen Wollongongissa asuvan nuoren aikuisen syy elää täällä. Kampusalueilla suhaa yhteensä yli 30 000 opiskelijaa, joista yksi kolmasosa kansainvälisiä tutkinto-opiskelijoita. Yliopisto koostuu kahdesta erillisestä osasta, pääkampuksesta sekä Innovative Campus –alueesta, joka on teknisempien alojen opinahjo. Koska ravitsemustiede ei kuulu edellä mainittuihin, olemme fyysisesti (henkisestä puolesta emme anna katteettomia lupauksia) läsnä pääkampuksella rakennuksessa 41, huoneissa 242 ja 324.

Pääkampusalue koostuu tämän tutuksi tulleen rakennuksen lisäksi lukuisista muista rakennuksista, puistoalueista, ankkalammista, kaartelevista poluista, urheilukentistä. Kahviloita, joista saa meille ylihintaisten kahvijuomien lisäksi mehuja, pirtelöitä, toasteja, wrappeja, jogurtteja ja muffinseja, on joka toisella nurkalla ja ravintoloista löytyy intialaista, japanilaista, italialaista ja tietenkin aussimakuun friteerattua ruokaa. Löytyypä kampukselta myös oma baari, kauppa, automaatteja ja kampaaja.

Ihmisvilinän määrä ei näyttäisi olevan vakio, joinakin päivinä päiväkahvia saa jonottaa ja toisina kampuksella näkyy vain yksittäisiä kulkijoita. Keskiviikkoisin kampukselle pystytetään ulkokojuja, joissa myydään vohveleita, metrilakuja ja erinäistä pientä tilpehööriä. Silloin tällöin saattaa olla livemusiikkiakin nurmialueella päivää paistattelevien lounastajien iloksi.

Meillähän on täällä kahden ostokahvin ja yhden sushilounaan viikottainen perinne, jolla paitsi tapamme aikaa työpäivänä myös piristämme lounasboksirutiinia. Lounailemme aina sään salliessa ulkosalla ja olemmekin oppineet true aussien tapaan kurkkaamaan aina ensin pöydän ja tuolin alle ennen istumista (= hämähäkkitsekkaus).

Neliykkösen lisäksi harjoitteluajan toinen tärkeä tönö on kahden jalkapallokentän välistä löytyvä URAC eli UOW Recreation & Aquatic Centre. Siellä sijaitsevat kuntosali, squash-kentät, täyspitkät uima-altaat ja kaikki ryhmäliikuntatunnit. URAC:iin suuntaamme joko ennen työpäivää, sen aikana tai jälkeen pari kertaa viikossa, bodybalanceen, -combattiin tai salille huhkimaan.

Työintoa ja tutkimusiloa uhkuvin terveisin,
Jonna ja Sini